Atalan Hoki Klup
@Helsinki, SM-lopputurnaus: Pormestarin raportti
“Nyt menen lepäämään, mutta tarina ei ole vielä ohi. Stoori jatkuu vajaan kolmen viikon päästä Kampin torilla ja silloin nähdään, jatkuuko Atalan Hoki Klupin Cinderella Story…” – Allekirjoittanut Turun karsintaturnauksen raportissa
“Mitä v**tua me voitettiin turnaus” - Juho Hyvärinen viestissään allekirjoittaneelle noin 8 tuntia turnauksen päättymisen jälkeen
“Onnittelut AHK! Kukapa olisi aikanaan uskonut, että Jaskan pihapelit tuottaa Suomen mestareita” – allekirjoittaneen saama viesti joukkuekaverin äidiltä
* * *
Niin, kukapa olisi uskonut? Kolme viikkoa sitten väriteltiin siitä, kuinka hienoa oli selviytyä tälläisen joukkueen kanssa SM-lopputurnaukseen. Mutta niin vain kävi, että loistavan joukkuehengen ja erinomaisten yksilösuoritusten ansiosta Atalan Hoki Klup voitti historiansa ensimmäisen streethockeyn Suomen mestaruuden. Tämä joukkue oli todellakin Joukkue isolla J:llä!
“Miks mä?”
Perjantai 17. päivä elokuuta valkeni yhtä iloisena kuin aiemmatkin kesän lämpimät aamut. Jännitys kropassa alkoi näkyä; me olimme todellakin lähdössä pelaamaan Suomen mestaruudesta – tai siis pelaamaan Suomen mestaruuskisoihin (näin voidaan varmaankin sanoa, koska kukaan ei ehkä kuitenkaan uskonut mestaruuteen, kuten myöhemmin käy ilmi).
Tampereen juna-asemalta lähdettiin kohti Hämeenlinnaa, josta me serkukset Harrat ja Tuomistot saatiin kyyti Kokilta kohti Helsinkiä. Illalla käytiin katsomassa Maqqun harjoituspeli KOO-VEEta vastaan. Jännää siellä oli.
Oltiin toisella erätauolla kävelemässä Kokin autolle, kun herra itse väläytti: “Jos me huomenna voitetaan mestaruus, niin mä otan selkään “Miks mä?”-tatuoinnin.” Itse innostuin välittömästi ja vastasin ottavani “Kokki heitti rumpuun -07″-tatuoinnin käsivarteen mestaruuden kolahtaessa. Ehkä Pentti oli ainoa, joka uskoi edes hieman mestaruuteen, sillä kaveri ei uskaltanut luvata mitään.
Espoo – Esbo
Iso hatunnosto Maqqulle siitä, että hoiti kahdeksalle jätkälle yöpymispaikan omasta yksiöstään. Ei tarvinnut tällä kertaa AHK:n tuhlata rahojaan hotelleihin, vaan saatiin hengailla Maqqulla ja hakea se fiilis turnaukseen. Kiitokset myös Rouvalle & Ysille – ihan mieletön tutkapari.
Kamppi, lauantai klo 9:25
7 pelimiestä + maalivahti paikalla, kun aikaa ensimmäisen ottelun alkuun on 5 minuuttia. Lupaavalta siis näyttää. Neljä pelaajaa hämeenlinnasta ovat eksyksissä ja Raision rouhijan juna on myöhässä. Täytynee siis skodata kahdella vaihtopelaajalla. Kaiken kukkuraksi uuden maalivahtimme Voitto Tulikallion pelipaita oli jäänyt parkkipaikalle autoon ja totta kai – ilman sanomattakin – huoltajamme Niemisen Hene lähti sitä jostain 24 korttelin takaa hakemaan.
AHK – Strap on United 2-1 (1-0)
Kokoonpano oli todellakin hieman vajaa ja mua henkilökohtaisesti hirvitti tilanne. Oltiin kuitenkin tultu lopputurnaukseen missä oli odotettavissa tasoltaan hieman kovempia pelejä. Vielä, kun Harran Ville – joka kuului uusiin vahvistuksiin – loukkasi nilkkansa ensimmäisessä vaihdossa, näytti tilanne oikein lupaavalta. Tamperelaisella vastustajallamme olikin parhaat paikat ottelun alussa. Erän loppuun saati kuitenkin erittäin tärkeä maali, kun pääsin itse sutimaan Kokin ripareista numeroiksi 1-0. Saatiin tärkeä tauko ennen toista puoliaikaa.
Kokki oli mukavassa vireessä. Viikolla poskiontelontulehduksesta kärsinyt kaveri oli saatu kuntoon ja mies pääsi käyttämään parasta asettaan: pelisilmäänsä. Kuolleista noussut Ville Harra pääsi työntämään pallon verkkoon Kokin ihanasta syötöstä. Tilanne 2-0. Sitten alkoi se kuuluisa kilpikonnapuolustus. Jätkät uhrautui jatkuvalla syötöllä.
Strap on United pääsi ottelun lopussa vielä kaventamaan, mutta yhtä maalia lähemmäksi he eivät päässeet. Voitto oli meidän – myös maalissa. Debyytin tehnyt Tulikallio oli huikeassa vedossa. Ilman Voden torjuntoja tilanne olisi voinut olla toinen.
Voitto Tulikallio
Näin tän kaverin ensimmäistä kertaa Pirkkolassa, kun oltiin kattomassa Maqqun peliä. Kaveri tunnisti jo kaukaa keltaisiin pelipaitoihin pukeutuneet tamperelaiset, joten meikäläisen oli pakko mennä tervehtiin kaveria. Kuten monet tietää ilman tätä tarinaakin, Vode oli ehdottomasti AHK:n viimeinen lukko ja kaveri valittiin turnauksen parhaana maalivahtina. Silti Vode pystyi tervehtimään allekirjoittanutta hieman vaatimattomasti: “Ööh.. Vode.. Maqqu on varmaan hehkuttanut mua liikaa, mutta ihan hyvä oli se teidän uutinen.”
En tiedä sitten näkikö Vode mussa jonkun maalivahtiasiantuntijan, mutta kaveri tuli myöhemmin vielä kysymään neuvoja rankkareihin, jos sellaisia tulisi vastaan turnauksessa. Anyway, kaverista huokui voittamisen halu ensi silmäyksellä ja osoitti olevansa lunkia sakkia.
Nippe Ovechkin
Ensimmäisen ottelun lopussa saapuneessa Hämeenlinnan osastossa oli Opan, Kankin ja Viialan lisäksi yksi uusi kasvo, kun muun joukon perässä Kamppiin saapui Niklas Siren. Käsistään taitava Nippe oli silmin nähden iloinen saadessaan kantaa Jani “Libbe” Lindroosin legensaarista 88-paitaa – eli näin Nipen tapauksessa; tupla-Ovechkinia.
Nippe osoittautui AHK:n mieheksi ensi silmäykseltä. Kaveri oli kentällä todella hyvä, mutta myös kentän ulkopuolella mies tuli toimeen muiden kanssa. Oikeastaan Siren oli hyvä osoitus siitä, kuinka helppoa on tulla AHK:n kaltaiseen jengiin pelaan, jos asenne on oikea. Ja Sirenillä oli.
AHK – Puuntakaa 1-1 (0-1)
Tästä ottelusta ei jäänyt juurikaan kerrottavaa. Ottelun ikävä highlight nähtiin toisen puoliajan lopussa, kun turnauksen ensimmäistä peliään pelannut Raision polkukone, Juuso Suomi, sai vastustajan mailasta iskun kasvoihinsa. Onneksi Juuson silmä oli pari senttiä liian vasemmalla, ettei mitään kahta tikkiä vakavempaa sattunut.
Uusi hankinta Niklas Siren näytti osaavansa pelata ja teki komean tasoitusmaalin Olli Kalliosaaren hienosta syötöstä. Todella kaunis maali, ehkä yksi turnauksen hienoimmista.
Neljännesvälierä: AHK – HS-127 4-0 (1-0)
Neljännesvälierässä oli vain kaksi nimeä; Opa ja Vode. Opan hattutemppu oli jotain todella ainutlaatuista AHK:ssa. Opa, ja koko muu hyökkäysosasto, oli niin hurjassa vedossa, ettei voittajasta jäänyt lopulta epäselvyyttä. Vode oli maalilla häikäisevä ja otti kaiken mahdollisen kiinni. Nollapelin jälkeen olikin hyvä vetää pienet tuuletukset – sen oli Opa, Vode ja AHK ansainneet. Kaikkein käsittämättömintä tässä vaiheessa oli se, että AHK oli jo 8 parhaan joukossa!
Siivikkalan Pelikassit
Turun karsintaturnauksesta tuttu jengi oli myös Stadissa. Tampereen (lue: Siivikkalan) äijät oli Turussa hienolla asenteella mukana ja syttyivät myös meidän touhuun – viimeistään siinä vaiheessa kun huomasivat meidän olevan myös tamperelaisia. Helsingissä jätkien meno yltyi ja siinä vaiheessa, kun kaverit tippuivat neljännesvälierissä HC Kuninkaanmäen Kingsille, josta tuli meille vastustaja puolivälieriin, tuntui siivikkalan poikien missiona olleen vain mestaruuden saaminen Tampereelle. Oli miten oli, koko AHK kiittää erittäin paljon kovasta kannustuksesta, joka jatkui turnauksen loppuun asti.
Puolivälierä: AHK – HC Kuninkaanmäen Kings 2-0 rkl. (0-0, 0-0)
Jos multa kysytää mikä oli turnauksen kovin ottelu, niin ehdottomasti raaka puolivälierä Kuninkaanmäen sällejä vastaan. Ottelu oli niin fyysinen ja raskas, ettei mitään rajaa. Maalipaikkoja oli erittäin vähän mistä kertoi nollatulos varsinaisen peliajan jälkeen. Molemmissa päissä maalivahdit olivat erinomaisia, eikä AHK:n maaliviivaa ja Kuninkaanmäen ylärimaa lähemmäksi päästy. Välillä uhrautuminen Voden ja joukkueen eteen oli niin hurjaa, että monet olivat valmiita menettämään jopa hampaitaan viedäkseen joukkueensa jatkoon.
0-0 oli taulussa 20 minuutin jälkeen – oli vuorossa ne surullisen kuuluisat rankkarit. Turussa olen kahtena aikaisempana vuotena epäonnistunut rankkareiden ampujia valittaessa. Olen ottanut siitä syyt niskoilleni ja nyt olikin vetäjät mietitty todella tarkkaan jo ennen peliä.
HC Kuninkaanmäen Kings sai luvan aloittaa. Vode oli aikaisemmin kysellyt multa “onko mitään vinkkejä rankkareihin”, joten olin kyllä todella, todella hermostunut. Mutta Vode oli nopea kuin Jarmo Myllys keväällä -95 ja torjui ensimmäisen lähentelyn vasemmalla jalallaan. Oli meidän vuoro. Kokki asteli pallon taakse ja lähti kuljettamaan palloa. Haju oli vahva, että Kokki tekee pyyrin. Mutta AHK ei ollu silti voittanut koskaan aikaisemmin rankkarikisaa, joten olin siksi hieman pessimistinen. Kokki oli kuitenkin latautunut. Pieni, keltainen kaveri, joka selässään kantoi numeroa 21 veti hämylaukauksen ja teki pari nopeaa kämmen-rysty -liikettä niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt reagoida mitään, ennen kuin pallo oli Kokin rystykudin jälkeen rummussa.
Toiset laukojat. Voden tulikoe oli edessä. Kingsin kaveri lähti keskialueelta hoiperrellen matkaan, lähestyi Vodea kohti ja laukoi pallon kohti vasenta alakulmaa. Voden jalka – tällä kertaa oikea – oli jälleen palloa nopeampi ja näin AHK otti vahvan kiinnityksen välieräpaikasta. AHK:n toisena laukojana oli Kanki. Kanki teki Turussakin maalin, joten ajattelin kaverin olevan hyvä valinta, koska hän oli ainoa rightin hyökkääjä. Kanki lähti tuttuun tyylinsä ärsyttävän verkkaisesti kohti maalia. Pieni vartaloharhautus ja tarkka laukaus maalin oikeaan ylämummoon. Vieläkin kylmän väreet kulkevat selkärankaa pitkin, kun miettii sitä viidakkojuoksua, joka alkoi välittömästi Kankin maalin jälkeen. AHK oli neljän joukossa!
Välierä: AHK – Helsinki Shadow 1-0 (0-0)
Itse en uskonut juurikaan AHK:n mahdollisuuksiin menestyä SM-lopputurnauksessa. Tai oikeastaan meikäläisellä oli se hetki ennen kisoja, jolloin ajattelin “jumalauta, meillähän on ihan hyvät mahkut siellä”, mutta jotenkin sitä vain ajatteli, että “ei kai sitä nyt vielä – ehkä parin vuoden päästä”. Joka tapauksessa, vasta huikean puolivälierän ja rankkarikisan jälkeen aloin uskomaan tämän joukkueen mahdollisuuksiin. Meillä oli kaikkea; oli voittava maalivahti, puolustus kunnossa, maalinsylkijöitä, pelintekijöitä, rouhija-osastoa ja etenkin joukkuehenkeä. Joukkuehenki oli aivan käsittämätön. Jokainen vaati toisiltaan yhä enemmän ja enemmän ja jokainen tsemppasi toinen toistaan. Ikinä en ollut törmännyt vastaavaan. Ja kaikkein hienointa hommassa oli se, että tämä oli meidän juttu – me olimme itse saaneet aikaan tämän kaiken.
Ottelu Helsinki Shadow’ta vastaan – joka on vuoden 2004 streethockey-mestari – oli myös erittäin fyysinen. Itse asiassa ottelu oli hyvin samankaltainen kuin matsi Kuninkaanmäen kavereita vastaan. Helsinki Shadow oli kuitenkin melko kapealla materiaalilla liikkeellä ja rehellisesti on sanottava, että lopulta ottelun ratkaisi se, ettei Tedy Salutskijn tähdittämä joukkue yksinkertaisesti vain jaksanut enää valtavalla temmolla rummuttaneen AHK:n kyydissä. Toki on mainittava, että Vode oli jälleen kerran uskomaton, napaten muutaman täysin varman maalin. Pari kertaa myös tolpat pelastivat, mutta niin ne pallot myös kävivät Shadow’n tolpissa – itse asiassa Kalliosaaren Opa taisi kilauttaa kaksi kertaa tolppaan ensimmäisellä puoliajalla.
Toisella puoliajalla AHK ratkaisi ottelun. Kesken Shadow’n painostuksen Niklas Siren pääsi puolittaiseen läpiajoon. Nippe harhautti maalivahdin ja koitti vetää pallon veskarin längeistä sisään. Pallo ei kuitenkaan mennyt reppuun, vaan pallo tuli takaisin Nippelle, joka syötti pallon Kankille, joka oli saapunut hyvälle tontille maalin eteen. Kanki otti pallon haltuun ja laukoi sen tyhjään maalin, mutta kuin tyhjästä Shadow’n pelaaja sai jalkansa pallon eteen. Kanki kuitenkin oli tilanteessa hereillä ja painoi marjan ilmasta verkkoon. Kaikkien aikojen rumin voittomaali oli valmis! Shadow’lla oli lopussa vielä pari hyvää paikkaa, mutta tuomari vihelsi pelin poikki sen merkiksi, että AHK oli selvittänyt tiensä streethockeyn SM-loppuotteluun.
Keskustelu Kokin kanssa
Toke: “No mä sanon tän nyt ennen peliä sulle; meillä on ollu jo pitkään sopimus, että jos AHK voittaa jotain suurta, niin me nostetaan se pokaali yhdessä ilmaan. Eiks niin?”
Kokki: “Jhuu, tehdään näin. Mutta kutsu mut sinne sitten nimeltä.”
Toke: “Ok. Kävi miten kävi, niin tää on ollut hienoa”
Kokki: “Ihan mieletöntä, mutta vielä on yksi voitto jäljellä”
SM-loppuottelu: AHK – IFK Mukava 1-0 (0-0)
Finaaliottelu oli jotain sellaista, mistä oltiin nähty niin monta kertaa märkiä päiväunia. Se oli jotain sellaista, mistä oltiin niin monet kerrat manageri Antti “Pentti” Harran kanssa väritelty saunassa. Jotain niin abstraktia. Jotain mitä ei voi saavuttaa. Myös nämä mun ja Kokin tatuointi-lupaukset kertoivat siitä, ettei siellä kai ihan hirveästi kuitenkaan uskottu siihen, että tämäkin ottelu tultaisiin pelaamaan viikonlopun aikana.
Mutta finaalissa oltiin ja se näkyi kavereista; kukaan ei ollut aikaisemmin voittanut SM-kultaa, vaikka joukkueessamme toki olikin lahjakkaita urheilijoita. Hermostuneisuus oli aistittavissa ja se tarttui myös allekirjoittaneeseen, joka oli onnistunut siihen asti hyvin välttämään jännityksen. Kun kameramiehet alkoivat pörrätä kentällä, tajusin, että nyt on jostain suuresta kyse.
Pelin alku oli todella hermostunutta. Siivikkalan jätkät olivat edelleen kaukalon laidalla ja jaksoivat kannustaa meitä. Pikku hiljaa alkoi myös hermostuneisuus kadota. Mutta liike oli huonoa. Päivä oli ollut raskas ja se alkoi näkyä, mutta silti jostain piti alkaa lisää kaivaan vauhtia kentälle. Vastustaja, IFK Mukava, oli niskan päällä ottelun alussa. Heillä oli paremmat paikat ja tolpat olivat jälleen meidän parhaita ystäviämme. Vode oli myös maaginen, kuten miehellä oli tapana olla aiemmissa playoff-otteluissa.
Ensimmäinen puoliaika oli maaliton ja toinen aloitettiin välittömästi. AHK alkoi saamaan yhä enemmän otetta pelistä ja puolustajat tukivat entistä enemmän hyökkäyksiä. Maalipaikkoja alkoi syntymään tyhjästä; ensin Kokki syötti mut maalin eteen, sitten Nippellä oli paikka ja myös Mäkelä pääsi koittamaan, mutta hänkään ei onnistunut viemään AHK:ia karkumatkalle. IFK:lle tuli tyhjästä vapari ja Vode oli taas eleetön ottaessaan kiinni hirveästi maskista lähteneen vedon.
IFK sai muutaman paikan erän puolivälissä, mutta sen jälkeen AHK sai jälleen painetta. Nippe ja Kanki loivat muutaman hyvän paikan, mutta ratkaisua ei syntynyt. Kokki ja Opa lähtivät kentälle ja saivat mylläkän. Harran Ville pääsi koittamaan maalia, mutta ei vieläkään onnistunut. Sitten Kokki sai pallon Fobban toimistoon. Kaikkien lättysyöttöjen äiti lähti maalintakaa Opalle. Pallo pomppi Opalle maalivahdin jalkojen välistä ja Opa alkoi sutimaan mailansa kanssa. Ruuhka maalilla oli hirvittävä, mutta yhtäkkiä Kokki hyppäsi tasajalkaa korkeammalle kuin koskaan: pallo oli maalissa! Maailman kaikkien aikojen ihanin johtomaali oli tosi – Opa heitti pallon rumpuun vastustajan kautta! Hirveä älämölö alkoi Kampissa ja AHK:n pelaajat juoksivat onnittelemaan kyltymätöntä maalinsylkijää – osa oli jopa niin innoissaan, että kiipesivät vajaa pari metrisen verkkoaidan yli kaukaloon.
Johtomaalin jälkeen IFK sai vaarallisesti painetta ja tasoitusmaali oli todella lähellä. Vode oli kuitenkin järkkymätön loistavan puolustuksen edessä. Kysyin peliajasta ja vastauksena tuomari sanoi “2 minuuttia”. Tulin vaihtoon ja otin liivin pois päältä (AHK käytti loppuottelussa liivejä, koska vastustajankin peliasu oli väriltään keltainen) ja päätin meneväni kentälle seuraavan kerran loppuvihellyksen kuultua. Mäkelä meni viimeiseen aloitukseen. Se hoidettiin kotiin ja pallo lähetettiin kohti IFK:n päätyä. Samaan aikaan tuomari repäisi pillinsä ja antoi ne ihanat kolmisointu-fanfaarit, jotka räjäyttivät AHK:n joukkueen ennennäkemättömään juhlintaan.
Itse juoksin ensimmäisenä Voden perään, joka riisui maskinsa pois. Vode lähti laitaa pitkin juoksemaan, kunnes matka päättyi Viialan jenkkifutismaiseen taklaukseen. Kasahan siitä syntyi. Fiilis oli aivan katossa, ei sitä voi edes tälläiseen raporttiin sanoin kuvailla. Kaikki oli jotain niin fiktiivistä, että vielä tänäänkin (kaksi päivää turnauksen jälkeen) on kovin hämmentynyt ja epätodellinen olo. Kokki lähetti mulle eilen viestin, jossa kaikki fiilikset oli todella hyvin kuvattu: “Vielki on jotenkin epätodellinen olo! Kai sitä kohta rupee tajuaa, että voitettii”
Kopparbergin ihanat tytöt toivat palkinnot areenalle. Pronssi- ja hopeamitalistit palkittiin ensin ja sitten oli meidän vuoro. Itse kävin hakemassa pytyn, ja kuten oltiin sovittu; vinkkasin Kokin luokseni nostamaan maljaa. “JEEESSSSSSS!!!”
LUX
Lux Night Clubissa suoritettiin virallinen palkintojen jako seremonia. Siinä välissä poikaset kävivät vielä Espoossa pyörähtämässä Maqqun luona ja poistamassa suurimmat hikipisarat. Matkalla Espooseen hymähdeltiin Kokin kanssa: “Mitä siellä oikein tapahtui? Me voitettiin jumalauta Suomen mestaruus!!!” Fiilis Maqqun kämpällä oli ihan uskomaton. Harmi, että Kanki, Opa ja Nippe joutuivat lähtemään Hämeenlinnaan – tosin heidänkin edestä juhlittiin – sillä se fiilis mikä Maqqulla vallitsi, oli aivan käsittämätön. Jätkät vaan väritteli ja välillä ei edes tarvinnut väritellä, vaan teki vaan mieli halata toisia jätkiä ja onnitella. Hei c´mon, Suomen mestaruus! Edelleenkin!
Lux Night Club oli hieno kokemus, jonne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. AHK kävi pokkaamassa mestaruuspokaalit ja -mitalit. Vodekin valittiin täysin ansaitusti turnauksen parhaaksi maalivahdiksi. Olihan toi kaveri aivan uskomaton: jokaisessa playoff-kierroksen ottelussa nollapeli!
Lux Night Clubin ja turnauksen tunnelmat tiivistää parhaiten tämä kuvasarja.
Suomenmestarit 2007
AHK siis voitti SM-kultaa, vaikka vielä ensimmäisessä pelissä kaikki oli hyvin sekavan näköistä. Voitto Tulikallion merkitystä maalinsuulla ei sovi väheksyä, mutta ratkaiseva tekijä oli joukkuehenki, joka oli parempi kuin koskaan aikaisemmin. Minulle joukkue oli kaikkien aikojen paras missä olen ikinä pelannut.
Tarinaa riittää edelleen, mutta nyt on juhlinnan aika. Atalan Hoki Klup kiittää kaikkia, jotka ovat vuosien varrella auttaneet joukkuetta, olleet tukena henkisesti ja pitäneet meidän puolia. Kiitokset kaikille, sillä AHK ei ole vain pelkkä katulätkäjengi, se on paljon enemmän: se on käsite, joka kertoo jostain todella suuresta – siitä kuinka, ystävät voivat mennä aina Suomen mestaruuteen asti. Tuhkimotarina jatkuu edelleen, mutta nyt loppuvat sanat. Kiitos!
* * *
Kommentit | Suomenmestarit | Kuvat
